Tästä alkaa osa neljä! Varoitan jo että osassa tapahtuu paljon ja nopeasti! Enkä ole etukäteen suunnitellut mitään, joten juonenkäänteet saattaa olla aika sekavia. Muttamutta... Eikai tässä muuta nauttikaas! : D

Makasin auringon paistaessa valkoisella sairaalasängyllä. Rex istui vieressäni ja kertoi tarinaa lapsuudestaan. Ilmassa leijaili hiljalleen valkoisia lumihiutaleita, jotka pian peittäisivät maan. Alavatsassani oli kipuja. Olin synnyttänyt eilen tytön. Vastoin kaikkia odotuksia. Koko raskaus-ajan luulimme vauvan olevan poika, mutta ei, se oli täysin terve tyttövauva.

Yöpöydällä vieressäni oli punainen kimppu ruusuja vanhemmiltani. He olivat käyneet täällä heti aamutuimaan onnittelemassa. Hoitajat hääsivät heidät pois, sillä tarvitsin kuulemma lepoa, Rex sai kuitenkin jäädä. Hän rauhoitti minua tarinoillaan. Vauva tuhisi kehdossa hiljaa. Hän oli niin täydellinen.

Ja mikä parasta... Tyttö oli selvästi Rexin. Huokaisin helpotuksesta nähdessään hänen merensiniset silmänsä ja vaaleana hohtavan ihonsa. Hän oli kuin Rexin kopio, ilman partaa tottakai.

Katsoin Rexiä ja vauvaa. Rexiä ja vauvaa. Yhtä kauniita molemmat, täydellisine kasvonpiirteineen ja silmineen. Tyttö ei perinyt juuri mitään minulta, onneksi.

Sänky natisi kankeuttaan noustessani istumaan. Lattia oli kylmä kuin mikä. Laahustin vaivoin kehdolle, jossa tyttäreni makasi hiljaa ja tyytyväisenä.

"Huomenta... Äiti tässä." Kuiskasin hiljaa ja sipaisin tämän pehmeää poskea. Se oli ihanan lämmin. Nostin vauvan varovasti syliini päätä tukien. Hän oli niin pieni, pelkäsin tiputtavani tytön. "Rex, tule katsomaan."

"Eikö hän olekin kaunis?" Ojensin tyttöä Rexiä kohti joka leperteli innoissaan hänelle.

"Hei pikku... Pikku... Mikskä me nimetään se?" Rex hämmästeli. "Eikai me nyt sitä Keviniksikään voida sanoa, niinkuin suunnitelmissa oli." Tosiaan... Eihän vauvalla ollut nimeä. "Niin. Miten olisi... Miriam?" Mietin. Katsoin tyttöä, ilmiselvä Miriam.

"Miriam se siis on." Rex julisti. Ojensin vauvan tulevalle sulhaselleni ja oikaisin selkääni. "Ota hänet, menen hakemaan takkini, niin lähdetään täältä." Mumisin.

Avasin auton oven ja laskin pikku Miriamin lasten-istuimeen. Laitoin turvavyöt kiinni ja menin itse etupenkille Rexin viereen.

Kun moottori käynnistyi ja auto lähti liikkelle, hymyilin itsekseni. "Nyt meillä on täydellinen pikku perhe..."

Kotona:

 

Rex laski varovasti Miriamin kehtoon, joka sijaitsi päämakuuhuoneessa. Toki tytölle oli omakin huone, mutta halusimme hänet lähellemme näin alussa. Vanhempamme olivat käyneet ostoksilla aamulla sairaalakäynnin jälkeen. Pyysimme heitä ostamaan kehdon, mutta näköjään he ostivat myös muuta tilpehööriä sen ympärille. Huokaisin naurahtaen ja pyörittelin silmiäni nähdessäni tuon vaaleanpunaisen kasan huoneemme nurkassa.

"Oletko nyt onnellinen?" Rex kysyi ja halasi minua tiukasti. "Olen. Onnellisempi en voisi olla." Hymyilin.

Aamulla:

"Kiitos kun tulitte tytöt." Sanoin ja istuuduin pöytään.

"Eihän tämä mitään, mielellämmehän me vahdimme pikku Miriamia!" Brooke sanoi innoissaan ja tunki haarukallisen pannukakkua suuhunsa. 

"Aivan." Melissa täydensi. "Mulla olis kyllä ollu manikyyri..." Amber huomautti. "Amber, olisit jo hiljaa!" Melissa komensi. "Joo joo..."

"Rexin ja minun on ihan pakko saada uudet kalusteet lastenhuoneeseen, alunperihän koko sisustus suunniteltiin pojalle. Ja tänään on ainoa päivä milloin Rexillä on vapaata, joten..." Selitin tytöille. Juttelimme loput ajasta niitä näitä ja kertasimme viimeviikkoisia tapahtumia toisillemme. Ahdoimme samalla siirapilla kuorrutettuja pannukakkuja suuhumme.

Ruokailtuamme siirryimme alakertaan pelaamaan jotain peliä, jonka Brooke oli tuonut mukanaan.

Kukaan ei oikeen tajunnut miten peliä pelattiin, paitsi Brooke tietenkin. Hänen poikaystävänsä, joka oli töissä viihdealalla, suositteli tälle peliä.

"Ai Rex." Melissa sanoi jotain tervehdyksen tapaista. Brooke nyökkäsi Rexiin päin ja jatkoi peliä.

"Mennäänkö?" Rex kysyi ja taputti minua olkapäälle. "Juu... Pärjäättehän te nyt täällä? Vessan kolmannessa alakaapissa on vaippoja ja jääkaapissa on maitoa, lämmittäkää sitä kädenlämpöiseksi." Kertasin ties kuinka monetta kertaa. "Aivan, aivan. Menehän nyt! Ja pitäkää hauskaa siellä huonekalukaupassa." Amber naurahti.

Vaihdoimme ulkovaatteisiin ja istuimme autoon. Auton moottori jyrähti käyntiin ja lähdimme liikkeelle. Ajoimme monta minuuttia täydessä hiljaisuudessa.

"Rex! Sähän ajat ylinopeutta idiootti!" Karjaisin ja osoitin näyttöä ratin takana. "Mitä? Mitenniin?" Rex kysyi. "Haloo! Kuudenkympin rajoitus ja me ajetaan yhdeksääkymppiä!" Toruin Rexiä. Auto heilahti rajusti. "Rex mitä hittoa?! Oletko sä ottanut?" Kysyin järkyttyneenä. "Mmmmhh..." Rex mumisi.

"Oletko vai etkö?!" Tenttasin. "En mä varsinaisesti ole..." Rex jatkoi. "...Tai siis olen mä. Vähän." Hän sanoi. "Rex!! Pysäytä, mä en halua poliisien pysäytettäväksi."  Sanoin tiukasti. "Ei tässä mitään poliisia tarvita." Rex tuhahti. Auto heilahti taas, tällä kertaa rajummin. "Rex, herranjumala pysäytä, hidasta, tee jotain!" Huusin, Rex ei näyttänyt reagoivan. Näin kuinka hän siristi silmiään ja yritti keskittyä.

"Rex!!"

"..."

Seitsemän tunnin kuluttua kotona:

"Missä Rex ja Aby on?" Amber kysyi Brookelta. Melissa kolisteli taaempana astioiden kanssa. He olivat syöttäneet Miriamia, vaihtaneet vaippoja ja syöneet hampurilaisia. Oli jo ilta yhdeksän.

"Mistä mä tiedän. Olenko mä joku selvännäkijä vai?" Brooke tiuskaisi Amberille. Kaikkia alkoi jo kyllästyttää toisten seura.

"Meidän pitää soittaa poliisille, Abigail eikä Rex vastaa puhelimeen, kokeilin useita kertoja. Ja kaikki kaupat menivät tänään jo kuudelta kiinni, onhan lauantai." Melissa sanoi ja käveli olohuoneeseen puhelimen luo. Amber ja Brooke kuuntelivat jännittyneinä, kun Melissa näppäili numeron.

"Hei, täällä puhuu Melissa Kendall, olemme ystävieni kanssa lapsenvahteina eräälle pariskunnalle, joka lähti seitsemän tuntia sitten kauppaan. Heidän nimensä ovat Rex Christensen ja Abigail Garner." Melissa sanoi. Amber ja Brooke eivät kuulleet mitä poliisi sanoi.

"Mitä? Mitä nyt?" Brooke kysyi järkyttyneenä. "Abi... Abigail ja Rex ovat kuolleet autokolarissa." Melissa ynähti.

"Ei... Ei voi olla totta!" Brooke huusi ja vajosi maahan istumaan. Hänen vartalonsa nytkyi itkun voimasta. Hän nyyhkytti äänekkäästi lattialla.

Melissa nojasi hiljaa seinään, hänen silmänsä sokaistuivat kyynelistä, jotka virtasivat kuumina hänen silmistään. Amber istui tuolillaan yhtä järkyttyneenä kuin muutkin. Hänen poskillaan valui kyyneleitä ja hän nyyhkytti hiljaa paikoillaan. Kukaan ei sanonut sanaakaan moneen kymmeneen minuuttiin. He vain olivat. Olivat siinä paikoillaan, kukin miettien tulevaa tai muistellen mennyttä.

"Tämä oli sitten tässä... Hyvästi Abigail." Brooke ynisi itsekseen. Amber ja Melissa kuulivat sen. Melissa nyökkäsi ja Amber teki ristinmerkin siunatakseen itsensä.

Vuoden ja yhden kuukauden kuluttua:

"Noniin pikku Miriam, pidätkö uudesta huoneestasi?" Jennifer kysyi lapsenlapseltaan ja pyöräytti tämän ympäri huoneessa. Jennifer laski tytöntyttärensä lattialle, jotta tämä voisi tukia uutta huonettaan. Rexin ja Abigailin kuoltua Miriamin saivat tämän lähimmät sukulaiset, eli tämän isovanhemmat. Rexin vanhemmat ja muut sukulaiset olivat kuolleet, niimpä Miriam luovutettiin Jenniferille ja Stanleylle.

Tyttö konttasi innoissaan puisen soittimen luo. Jennifer hymyili ja sulki oven.

Stanley suuteli hellästi vaimoaan. Heidän avioliittonsa oli vankka ja pitkä. He olivat naineet toisensa 19-vuotiaina ja nyt, kun he olivat molemmat 61-vuotiaita, he olivat yhä yhdessä ja heidän rakkautensa loimusi yhä. He elivät hyvää elämää, heillä oli paljon rahaa, eikä yhtään sairauksia. Heidän ahkeran työskentelynsä seurauksena he elivät upeaa elämää, nykyään he olivat jo eläkkeellä, mutta molemmat olivat päättäneet pitkän uransa kunnialla.

Tässä sinisessä talossa heidän oli tarkoitus viettää loppuelämänsä, yhdessä. Miriam mukaanlukien.

He elivät normaalia elämää. Päivä kerrallaan.

Jennifer-mummi hoisi Miriamia ahkerasti ja rakkaudella. Miriam oli hänelle toinen mahdollisuus, ne hetket joita hän ei koskaan saanut viettää tyttärensä kanssa, kun hän oli vielä nuori ja elossa, ne hän vietti nyt lapsenlapsensa kanssa. Tekemättä samaa virhettä, hylkäämättä sitä tärkeintä.

Stanley teki oman osansa. Hän siivosi ja avusti vaimoaan minkä ehti. Mutta lastenhoidossa hän oli surkea, siksi Jennifer halusikin hoitaa vaippojen vaihdon, syötön, sunmuut itse. Molemmat olivat siis tyytyväisiä.

Kului kuukausia...

...joka päivä ja joka viikko...

...sama rutiini toistui...

...kunnes kaikki muuttui. Jennifer kuoli vanhuuteen. Stanley jäi yksin Miriamin kanssa.

Stanley oli surun murtama, eikä hän kaikenlisäksi edes osannut huolehtia arkiaskareista, saati Miriamista. Hän ei suoriutunut tavallisista tehtävistään enää. Kaikki oli nyt täysin erilaista.

Eräänä päivänä Stanley teki tärkeän päätöksen. "Anteeksi Miriam..."

"...en olisi halunnut tehdä tätä, mutta haluan, että saat hyvän perheen, sellaisen joka pystyy huolehtimaan sinusta." Stanley sanoi ja luovutti tytön sosiaalityöntekijän autoon, joka ajoi heidät lastenkodin eteen.

"Lapsenlapsenne viihtyy täällä varmasti!" Pamela sanoi, Pamela oli lastenkodin 'äiti', hän huolehti lapsista ja lupasi heille hyvän kodin. "Sehän on selvää, ympäristö on viihtyisän näköinen." Stanley sanoi ystävällisesti.

Talo oli kauniin violetti, eikä näyttänyt yhtään lastenkodilta, pikemminkin mukavalta kesämökiltä. Pihalla leikki lapsia, niitä juoksenteli ohi. "Kerro joku piilo, Pamela!" Eräs tyttö aneli, takapihalta kuului vaimeaa laskentaa ja riemunkiljahduksia. Pamela osoitti laatikkoa, jossa oli hiekkaa hiekoitusta varten. Tyttö sujahti laatikkoon ja juuri silloin eräs poika ryntäsi takapihalta ja huhuili tytön nimeä. "Voitte mennä hyvästelemään Miriamin." Pamela sanoi ja ohjasi Stanleyn sisään.

Miriamille oli varattu oma huone, johon hän oli jo käynyt leikkimään. "Miriam? Hyväs- nähdään pian." Stanley sanoi.

"Koeta pärjäillä."

Kuukausien kuluessa Miriam tottui uuteen kotiinsa. Pamela opetti hänet kävelemään, puhumaan käymään potalla ja jopa syömään itse.

Miriam sai heti ystäviä, erityisesti hän piti pojasta nimeltä Harry. Ystävyys ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä juuri kun Miriam pääsi tutustumaan Harryyn hänet adoptoitiin toiseen perheeseen. Miriam ei surrut kauaa, vaan sai uusia yhä parempia ystäviä.

Tyttö varttui pitäen hauskaa lastenkodissa. Pamela oli hänelle kuin äiti ja muut lapset sisaruksia. Miriamista tuli erittäin kaunis nuori tyttö. Hän pärjäsi koulussa ja sai pelkkiä kymppejä.

Vapaa-ajallaan hän joko tanssi balettia tai leikki kavereidensa kanssa takapihalla. He viipyivät yömyöhään ulkona karusellissä, keinumassa, liukumassa mäkeä, kiipeillessä ja muuten vaan remutessa.

Kerronta vaihtuu minäkerronnaksi:

Mutta aina koitti sisäänmenemisen aika. "Minulla on sinulle yllätys koulun jälkeen, joten kipitähän nukkumaan siitä." Pamela kuiskasi korvaani. Pussasin häntä pikaisesti poskelle ja riensin sisään.

Kävin nopeasti lämpimässä suihkussa. Hymy kaareili huulillani koko loppuillan.

Suihkun jälkeen menin huoneeseeni. Vaihdoin vaaleanpunaisen lempipyjamani päälle ja harjasin hampaani viereisessä vessassa. Keräsin jokaikisen lelun lattialta, tahdoin huoneeni olevan siisti ennen nukkumaanmenoa, puhtaassa huoneessa oli kivempi herätä, kuin sotkuisessa luolassa.

Valitsin hyllystä umpimähkään kirjan ja kapusin sen kanssa sängylle. Kirjan nimi oli Nallen Uimaretki. Lueskelin kirjaa, mutta en pystynyt keskittymään. Mietin sitä yllätystä.

Huomenna ei ollut syntymäpäiväni, ei joulu, eikä nimipäivä. Jos Pamela veisi minut uimaan? Tai keilaamaan, niinkuin viimeksi. Ei... Silloin hän ottaisi kaikki mukaan, enkä nähnyt hänen kuiskaavan muille.

Ehkä hänellä vain olisi joku kiva lahja. Ääh! Huomennahan se selviää.

Vedin peiton päälleni ja laskeuduin makuulle. Napsautin valon pois ja makasin pari minuuttia hiljaa kattoon tuijotellen. Kunnes nukahdin.

Aamulla:

Heräsin jo kuudelta, olin täysin pirteä ja jalkeilla. Petasin sänkyni huolella ja keräsin sängyn alta lehdet ja pehmolelut, laitoin ne laatikoihin ja työnsin laatikot sängyn alle.

Auringonsäteet alkoivat pikkuhiljaa vallata taivaan. Kävelin vaatekaapille ja vaihdoin arkivaatteisiin.

Nappasin jääkaapista tuoremehun ja lipitin sitä teeveen ääressä. Kello näytti viittä vaille yhdeksää kun koulubussi tööttäsi pihalla.

Kun kävelin bussipysäkille vatsassani leijaili perhosia. Tänään oli vain kolmen tunnin koulupäivä, joten saisin yllätykseni kolmen tunnin kuluttua.

Kun pääsin koulusta rupesin tekemään läksyjäni, olin jo unohtanut yllätykseni kokonaan. Pian oveeni koputettiin. "Ovi on auki..." Mutisin ja raapustin vihkoon kolmosen.

"Hei Miriam." Pamela sanoi ja halasi minua. "Hei."

"Milloin saan yllätykseni?" Hihkaisin muistettuani.

"Juuriiii... Nyt! Seuraa perässä."

"Vau... Saanko mä auton?" Kysyin innoissani. "Et, hölmö. Katso sinne sisälle." Sisällä istui mies. "Niin..?" Kysyin. "Sinut adoptoitiin! Pääset uuteen kotiin." Pamela sanoi iloisesti. En tiennyt miten suhtautua. Olin viettäyt monta vuotta lastenkodissa, enkä ollut varma että halusinko uuteen kotiin. Mutta eipä minulla paljoakaan vaihtoehtoja ollut. Esitin innostunutta ja hymyilin Pamelalle tekohymyäni.

"Heipä hei, sinä olet varmaankin Miriam. Minä olen Miguel Sierra, uusi isäsi." Mies sanoi hymyillen. Katsoin miestä kummissani ja nyökkäsin.

"Jaahas, eiköhän mennä sitten." Mies sanoi ja painoi kaasua. Istuin hiljaa paikoillani ja vilkaisin viimeisen kerran ulos, jossa Pamela vilkutti kyyneleet silmissä. En edes hymyillyt hänelle, saati vilkuttanut. Istuin vain katkerana penkilläni, valmiina kohtaamaan uudet haasteet.

Pysähdyimme kahden tunnin ajomatkan jälkeen punaisen tiilitalon eteen. Katsoin taloa, se oli ruma. Irvistin sille Miguelin huomaamatta.

"Noniin Miriam, minä lähden nyt töihin. Jää sinä tänne tutustumaan taloon. Siellä on vaimoni ja neljä lastani, rohkeasti vaan!" Miguel sanoi ja läppäsi minua hellästi selkään. Katsoin häntä, hänen hymyilevää naamaansa ja menin sisään.

Talo oli sisältä ränsistynyt, siellä haisikin hassulle. Ihan... Oudolle.

Astuin peremmälle taloon, kukaan ei edes vilkaissut minuun, ei sanonut edes 'hei'. "Päivää..." Sanoin hiljaa. Ei vastausta. Vain talon perällä oleva tyttö hymyili ja nyökkäsi tervehdykseksi.

"Sinä olet varmaan uusi äitini?" Kysyin varovasti. Nainen katsoi minua kuin kajahtanutta ja jatkoi keskustelua tyttärensä kanssa. Vatsassani muljahti ikävästi, he olivat ilkeitä. Istuin sohvalle, joka oli täynnä naarmuja ja ruokatahroja.

Katsoin edessäni tanssivaa keltapaitaista tyttöä.

"Hei. Olen Miriam." Sanoin tytölle, mutta tälläkertaa olin jo varautunut siihen, etten saisi vastausta. "Ai hei! Minä Olen Leona, Leona Sierra. Eikös olekkin hauska sattuma? Melkein kuin Sierra Leone." Tyttö naurahti, hymyilin hänelle ystävällisesti.

"Sinä olet se tyttö, josta isä kertoi. Olet kuulemma uusi perheenjäsen ja sinua pitää kohdella mukavasti." Tyttö sanoi. Pysyin hiljaa, sillä arvasin että minun ei tarvitsi sanoa mitään. "Miriam, se on kiva nimi!" Leona sanoi.

"Olen varma että meistä tulee vielä hyvät kaverit!" Tyttö hihkaisi. "Hienoa!" Sanoin ja hymyilin ensi kertaa kunnolla. "Pöydässä on muroja, jos sinulla on nälkä." Katsoin pöytään ja kävelin sen ääreen.

Tartuin murolautaseen tietäen, että kaikki katsoivat minua.

Kaikki lopettivat puhumisen ja söivät hiljaa. Sehän kelpasi minulle, ei minulle tarvitsekkaan puhua. Voidaan olla hiljaa, siinä olen hyvä. Olen aina ollut hieman ujo, nuorempana sain hyvin kavereita, mutta kasvettuani ja kun aloitin koulunkäynnin sulkeuduin kuoreeni. Luotin vain läheisimpiini, Pamelaan ja muihin lastenkodin lapsiin, heillä oli sama kohtalo kuin minulla.

Syötyäni keräsin tottuneesti kaikki astiat kokoon ja kannoin ne lavuaariin. Eräs tyttö takanani irvisti minulle, koetin olla välittämättä hänestä.

Kulautin kurkkuun lasillisen haaleanruskeaa vettä. Join hermostuneesti koko lasillisen tyhjäksi ja menin takaisin olohuoneeseen.

"Tule, näytän sinulle huoneesi!" Leona sanoi ja nykäisi minua hihasta.

"Mene vaan, huoneesi on tuon verhon takana. Se oli vanha huoneeni, mutta päätin antaa sen sinulle, isä sanoi, että se oli kovin kilttiä. Mutta älä vielä iloitse, saatan muuttaa sinne sinun kanssasi joku päivä." Leona selitti. Raotin hiljalleen verhoa ja pujahdin sisään.

Huone oli kuin eri talosta, siellä oli kirkkaat tapetit ja hienot kalusteet, verrattuna muuhun taloon. Tunnistin joukosta omia tavaroitani, joita oli ilmeisesti otettu mukaan lastenkodilta. Hymyilin innoissani Leonalle.

"Voi kiitos Leona!" Sanoin ja halasin uutta siskoani tiukasti. "Kiva että tykkäät." Hän vastasi. Ehkä tästä tulisikin jotain, ei haittaa vaikka muut sisaruksistani pitäisivät minua pilkkanani, kunhan minulla oli edes yksi henkilö koko hullusta perheestä joka piti minua ihmisenä. "Ehkä kaikki järjestyy..."

♣   ♣   ♣   ♣

Siinä se nyt oli : D Neljäs osa, kirjoitin lopun vähän kiireesti, sillä halusin osan pian julkaistua. Kertokaa kirjoitusvirheistä ja kysykää ladattuja. Nyt voitte antaa kommentin! Pelkkä 'luin' riittää, kuten aina ; D

(Korjaan virheitänne samalla, kun niistä ilmoitatte ;D)

-Lynette