Tästä se sitten alkaa, uusi legacyni! En malta odottaa, että pääsen pelaamaan toista osaa, mutta ensin pitää kai saada tämä valmiiksi. Osassa on sellaiset 80 kuvaa, eli ihan peruspitkä minulle. Myönnän että osa on vähän pikaiseen sutaistu, mutta en pystyny parempaan tällä kertaa :-----(( Lukemisen jälkeen voittekin sujauttaa kommenttinne mukaan ;)

Perheen historia:

"Tässä olen minä. Abigail Caitlyn Garner, 16-vuotias Meksikossa asuva tyttö. En ole mikään maailman nätein, ilmehän sen jo kertoo. Tässä kuvassa työskentelen juuri perheemme kasvimaalla."

"Tämä tässä taas on äitini Rosalita Sierra. Aivan, meillä on eri sukunimi. Olen nähkääs sijaisperheessä, oikeat vanhempani lykkäsivät minut tänne oikean isäni firman mennessä konkurssiin. He menettivät kaikki rahansa ja päättivät antaa minut Meksikoon, heidän tuttavaperheensä hoiviin. Olen hyvin onnellinen täällä, enkä edes kaipaa oikeita vanhempiani, enhän muista heistä mitään, olin silloin vielä niin pieni..."

"Keitä nämä sitten ovat? He ovat pikkuveljiäni, oikeat kauhukaksoset. Carlos ja Antonio Sierra, rakastan heitä kovasti, vaikka he osaavat ärsyttää, keksivät ties minkälaisia kepposia ärsyttääkseen muita ja nauravat vain päälle. Ehkä he siitä aikuistuvat kasvaessaan... Toivottavasti."

"Hän... Hän on isäni. Javier Sierra, hän on harvoin kotona, mistä olen kiitollinen. Silloin kun hän on kotona, hän vain hakkaa minua ja käskee. Abigail tee tuo, Abigail siivoa tuo, Abigail sitä, Abigail tätä! Vihaan häntä, mutta äitini rakastaa häntä siitä huolimatta mitä hän tekee minulle."

"Paras viimeiseksi. Tämä komistus on serkkuni Miguel Sierra, eikö olekin komea? Tämän miehen aion vielä joskus viedä alttarille kanssani, hän on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Häntä minä rakastan. Äitini Rosalita ja isäni eivät kylläkään tiedä suunnitelmistani mitään, mutta parasta pitääkkin se omana tietonani."

"Ja täällä me asumme, kaikki me kuusi. Ei mikään palatsi, vai mitä? Kelpaa minulle."

"Sisältä rötiskö näyttää tältä."

Nykyaika:

Oli jälleen iltapäivä, jälleen aika siivota siis. Aloitan työni aamulla pellolla ja siirryn sitten sisälle hoitamaan kotitöitä.

Teen kaiken mitä käsketään, vieläpä hymyissäsuin. Ei minulla muutakaan tekemistä ole kuin siivota. Välillä tympii se ainainen puunaus ja puutarhanhoito, onneksi sunnuntai on lepopäivä ja silloin unohdetaan kaikki kotityöt sun muut.

Tiedättekö miksi teen kaikki työt kiltisti ja tottelen jokaista käskyä kuin koiranpentu? No, minä kerron.

Kun olen tehnyt kaikki työt...

...minua odottaa palkinto.

Palkinto jonka avulla jaksan koko päivän rehkien ja puhkien. Palkinto, jota odotan tunnista toiseen.

Silloin kun kaikki ovat nukkumassa ja on hiirenhiljaista, hiivin takapihalle odottamaan...

...kunnes odotukseni palkitaan.

"Miguel, rauhoitu. Joku voi kuulla meidät." Kuiskasin sähähtäen ja vilkuilin hädissäni ympärilleni. "Tuo on ihan tyhmää, olemme piileskelleet tällä tavalla jo puoli vuotta, luuletko että juuri tänä iltana joku herää, vaikka niin ei ole tapahtunut koskaan." Hän sanoi ja sipaisi käsivarttani. Tartuin Miguelin käteen ja vedin sen poskelleni.

"Taidat olla oikeassa, hermoilen turhaan..." Sanoin, mutta kuiskasin edelleen. "Niin sitä pitää." Miguel kannusti. "Tule." Hän sanoi. "Minulla on jotain näytettävää."

"Saako jo avata?" Nurisin Miguelille kärsimättömästi, hän oli taluttanut minut kauas talosta, paikkaan joka tuoksui kostealle ruoholle ja sateelle."Pieni hetki vielä." Miguel sanoi kauempaa. Kuului kilinää, sitten askeleet siirtyivät taakseni. "Saa avata..." Miguel kuiskasi korvaani ja astui askeleen taaksepäin.

Näin edessäni upean maiseman. Kynttilöitä, ruokaa, shampanjaa... "Miguel! Mi-mitä... Eihän sinun... Minä olen..." Sopersin ja annoin katseeni kiertää. "Niin minä vähän ajattelinkin." Miguel naurahti ja pian tunsin hänen lämpimän vartalonsa minua vasten, hänen halatessa minua.

"Miten sinulla on varaa tähän?" Kysyin häneltä ja erkaannuin Miguelista hieman nähdäkseen tämän silmät. "Älä siitä huolehdi, olen hoitanut kaiken, nyt saat luvan vain nauttia." Olisin kysynyt vielä pari kysymystä lisää, mutta onnistuin jotenkin hillitsemään itseni.

"Hyvä on, minä nautin."

Kun olimme nauttineet hyvin pienen osan ruoista siirryimme makoilemaan maahan. Huokaisin hiljaa, katsellessani ylös tähtiin. "Mitä?" Miguel havahtui huokaistessani. "Ei mitään, mietin vain kuinka ihanaa olisi, jos saisimme olla koko ajan näin, ilman hiiviskelyä, salailua, tuntien odotusta, teeskentelyä..." Hymähdin hieman ja käperryin Miguelin viereen.

"Lupaan... Että joskus vielä saamme olla niin, vain me kaksi." Miguel kuiskasi. "Vannotko?" "Vannon."

"Tämä, minkä juuri tulen tekemään, on vain alku, lupaukseni alku." Miguel sanoi ja polvistui maahan. Nousin seisomaan ihmeissäni ja kuuntelin hänen asiansa.

"Abigail Garner..." Miguel aloitti. "Niin?"

"Tuletko vaimokseni?" Silmäni meinasivat pullahtaa kuopistaan, kun näin sen kimaltelevan timantin edessäni. "Mi-mi-minä..." Änkytin ja tuijotin timanttia. "Tulen." Sain kakistettua.

Miguel pujotti sormuksen nimettömääni ja se sopi kuin valettu. "Se... Se on ihana." Henkäisin ja ihastelin kaunista timanttia, kauniissa kultaisessa renkaassa.

"Minä rakastan sinua Miguel!" Huudahdin ja hyppäsin hänen kaulaansa. Painoin varmaan tonnin, mutta viis veisasin siitä, minä totta vieköön rakastin häntä. "Samoin, samoin." Hän naurahti takaisin.

Kolmen viikon kuluttua:

Seuraavat viikot vietin työskennellen ahkerasti, tein hommat entistä paremmin ja puunasin joka nurkan kiiltäväksi, lisäksi hyräilin samalla. Miguel saattoi välillä naurahtaa höpsölle käytökselleni, mutta muut hädin tuskin kiinnittivät huomiota minuun.

Seisoin lammen reunalla kalastamassa pienestä lammestamme. Varpaani lilluivat viileässä vedessä, hiukseni heiluivat tuulessa ja viheltelyni kuului varmasti naapuriin asti. Toivoin saavani edes pari kalaa, voisin valmistaa herkullisen aterian niistä... Mietteeni keskeytti auton moottorin hurina. Punainen urheilu-auto vilahti silmäkulmastani. Tiputin ongen siihen paikkaan ja käännähdin ympäri katsomaan, ketkä tuolla autolla saapuivat.

Autosta astui mies ja nainen. Molemmat todella hyvin pukeutuneita ja rikkaan näköisiä. "Ollaankohan me nyt ihan oikeassa paikassa..?" Nainen kuiskasi miehelleen, joka vakuutteli vaimonsa asiasta.

He katselivat taloamme halveksuvan näköisesti ja hiljaa arvostelivat sen vikoja toisilleen kuiskaten. Se sai minut todella vihaiseksi. Keitä he olivat meitä arvostelemaan?

"Voinko auttaa jotenkin?" Kysyin tiukasti heiltä. "Kyllä... Luulen niin. Etsimme Abigail Garneria, asuuko hän täällä?" Mies kysyi.

"Minä olen Abigail, mitä asiaa?" Kysyin mieheltä, vilkaisin naista joka vain peilaili itseään, eikä edes sanonut hei, toisinkuin mies. "Ahaa! Sepä mukavaa... Jennifer!" Mies huudahti vaimolleen.

"Niin rakas?" Nainen kysyi ja heitti taskupeilinsä auton ikkunasta sisään. "Tässä on tyttäremme." Hän sanoi vaimolleen. "Mielenkiintoista... Ainiin! Minä olen Jennifer Allyson Garner, sinun äitisi ja tässä on sinun isäsi Stanley Fred Garner. Olemme oikeat vanhempasi ja tulimme hakemaan sinut takaisin kotiin." Jennifer hymyili ystävällisesti minulle.

"Aivan." Sanoin. "Mutta ehkä teidän olisi nyt parasta vain lähteä..." En uskonut sanaakaan heidän puheistaan, vaikka olikin epäilyttävää, että he tiesivät nimeni, näyttivät minulta, tiesivät missä asun... Okei, ehkä he tosiaan olivat vanhempani.

"Emme me ole mitään hulluja, emmekä todellakaan ole lähdössä ennenkuin saamme sinut kotiin kanssamme. Sinun 'vanhemmillasi' ei ole mitään papereita tai oikeuksia sinulle, sinä vain asut täällä, siinä kaikki." Stanley sanoi ja katsoi minua suoraan silmiin. "Uskon." Sanoin hiljaa, olin järkyttynyt. Nuo ihmiset tulevat tänne ja yrittävät riistää minut omasta kodistani.

"Te ette ole viemässä tytärtäni yhtään minnekkään, vaikka teillä olisi minkälaiset paperit ja oikeudet, te ette rakasta häntä toisinkuin me. Te hylkäsitte hänet tänne ja te jätitte hänet ventovieraiden hoidettavaksi! Te ette vie Abigailia!" Rosalita syöksähti paikalle, kuin tilauksesta.

"Luuletko tosiaan niin?" Jennifer kyseenalaisti Rosalitan sanat ja sai tämän näyttämään pieneltä kuin muurahaisen siinä ylvistellessään. "Luulen!"

Tunnnin kuluttua:

"Onko kivaa päästä näkemään uusi kotisi pikku-Aby?" Stanley leperteli minulle kuin pikku vauvalle. Pysyin hiljaa, sillä en halunnut alentua vastaamaan tuolle miehelle. Kihisin kiukusta, painoin huuleni toisiaan vasten ja pinnistelin vastaan sanatulvalle, joka odotti pääsyään ulos. "Hmph..." Pihahdin hiljaa.

"Suoraan sanoen! Ei ole, en tahdo jättää perhettäni ja lähteä teidän kivikovien ihmisten mukaan! Olette vain pinnallisia upporikkaita ihmisiä!" Huusin hengästyneesti ja lopulta pillahdin itkuun. "Itke vaan se helpottaa." Stanley lohdutti minua ja kutsui Jenniferin autoon.

"Se siitä sitten... Tiesinhän minä että jonain päivänä ne haluaisivat vielä Abigailin takaisin."

Aamulla:

Pitkän ja uuvuttavan automatkan jälkeen saavuimme jättimäisen kartanon eteen. Hengähdin hämmästyneesti ja ihmettelin talon suuruutta. Oli kuin olisimme yhtäkkiä saapuneet ihan uuteen maailmaan.

Uudet vanhempani taluttivat minut lasioven eteen ja käskivät tutustua taloon, silläaikaa kun he 'parkkeeraisivat auton'.

Astuin isoon ja kolkkoon taloon, jonka sohvat maksoivat varmasti enemmän kuin Sierrojen talo kokonaan.

Siirryin huoneesta toiseen, jotka olivat toinen toistaan upeampia. Talo oli todellinen unelma.

Viimeinen talon huone oli minun huoneeni, tunnistin sen selvästi, se oli kuin tehty teini-ikäiselle tytölle, sellaiselle kuin minä. Jähmetyin keskelle huonetta, se oli upea.

Huoneessa oli kaikki mistä olisin ikinä voinut edes unelmoida, kaikki oli... Upeaa.

"Ehkä tänne voisi hetkeksi jäädä..." Mietin itsekseni.

Neljän kuukauden kuluttua:

Nojailin puuoveeni ties kuinka monetta kertaa kuukausiin, olin taas riidellyt äidin kanssa ja nyt hän koputteli selän takanani ja yritti saada minut avaaman oven kauniilla sanoillaan ja imartelullaan. Pysyin tiukkana, niinkuin aina, kunnes hän lupasi ostaa minulle parin kenkiä, uuden iPodin, auton, mitä vaan kallista. Silloin annoin hänelle anteeksi. Isäni Stanley sanoi aina, että menisimme pian perikatoon, jos vielä riitelen äidin kanssa.

"Hyvä on, annan anteeksi." Sanoin vihdoin äidille joka epätoivoisesti aneli minua avaamaan oven. "Kiitos, kulta!" Oven takaa kuului. Kun korkokengän kopina kuului kaukana alakerrassa lähdin vihdoin oven edestä. Seisahduin peilin eteen ja poseerasin kauniisti. "Olisi ihanaa olla malli..." Huokaisin ääneen. Olin todella kaunis, en vain ollut tajunnut sitä kulkiessani päivästä toiseen räsyvaatteissa, eikä hoitoaineesta ollut harmainta aavistustakaan. Silloin kuulin koulubussin tööttäävän ulkona, nappasin laukkuni ja juoksin alakertaan.

Heitin laukkuni keittiön nurkkaan ja kaappasin jääkaapista yhden pepsin, sitten otin laukkuni ja jatkoin rauhassa ulos, annoin usein bussin odottaa pihalla. "Muodikkaasti myöhässä" Ajattelin aina.

Ennen kuin astuin bussiin nostin kissani Smittyn maasta maleksimasta ja laskin hänet sisään, sitten vasta saatoin mennä bussiin.

Koululla:

Heti ensimmäisellä tunnilla meillä oli kuvaamataitoa, se on ehdottomasti lempi aineeni, saan rentoutua ja antaa vain pensselin viedä.

Kuvaamataidon opettaja tarkkaili meitä sivusta ja kiinnitti huomionsa erityisesti Brookeen. Brooke oli kuvaamataidon opettajani Gloria Christensenin lempioppilas ja sen kyllä huomasi.

"Työskentelet hyvin tänään, neiti Garner." Säpsähdin, sillä olin niin ajatuksissani maalatessani. "Ai, kiitos vain Gloria." Naurahdin takaisin ja keskitin katseeni maalaukseen.

Pian kaikki saivat maalauksensa valmiiksi. Toivoin omani olevan persoonallinen ja joukosta erottuva, mutta ikävä kyllä meillä kaikilla oli täysin samanlaiset maalaukset, olivathan ohjeet olleet samat. Tottakai Brooke sai eniten kehuja, mikä sai minut ärtyneeksi. "Huomenta hani." Kuului takaani.

"Ai, Rex huo... Mmmhh..." Rex kaappasi minut syliinsä ja suuteli minua tulisesti. Rex on uusi poikaystäväni, en edes kaipaa Miguelia enää, vaikka neljä kuukautta sitten vannoin hänelle rakkauttani ja kihlauduin jopa hänen kanssaan.

"Noniin, hei lopettakaas toi imuttelu. Ihmiset alkaa kohta oksennella." Ivallinen ääni tiputti minut pilvilinnastani. "Krhm!" Rykäisin ja pyyhkäisin suupieliäni. "Hei Melissa." Sanoin ja katsoin vielä nauraen taakseni Rexiin.

Melissa on yksi uusista kavereistani, hän kuuluu viiden koplaamme. Hän on se johtaja, pomo, vaikka hän onkin hiljainen ja usein syrjässä, silti kaikki tottelevat häntä, ei nimittäin ole kiva kun Melissa suuttuu.

Tämä taas on Brooke, hän on joukon pirtein ja aina äänessä, hän on uhkarohkea ja hauska. Kaikkien kaveri.

Ja tämä blondi on Amber. Hän ei ole... Noh, hän ei vaan ole kovin fiksu. Hän on meistä nätein, kaikki pojat ovat aina hänen kimpussaan, Mutta älynlahjoja hänelle ei ole suotu, sillä Amber on usein pihalla kaikesta ja on surkea matikassa.

Ja sitten on Rex. Maailman suloisin poika, huomaavainen, romanttinen, komea, hauska, ystävällinen... Voisin jatkaa tuota listaa ikuisuuksiin. Hänessä on vain yksi huono puoli, hän tulee nimittäin todella helposti mustasukkaiseksi, ihan turhistakin asioista. Jokatapauksessa hän on ihana.

Menimme koko joukku ruokalaan, otimme Rexin kanssa nurkkapöydän kahdelle ja istuimme mutustamaan ruokiamme. Yhtäkkiä poskelleni lensi pala kinkkua Rexin voileivästä. "Reeeex!" Kiljahdin ensin. "Nam, tämä on hyvää, olisi pitänyt ottaa kinkkuvoileipä tonnikalaleivän sijaan." Naurahdin lopulta Rexille. "No saat maistaa tästä vähän lisää." Rex sanoi ja suuteli minua, jolloin sain todellakin maistaa palan Rexin leivästä.

Sillä hetkellä tajusin, etten oikeasti enää edes kaivannut takaisin Meksikoon, en kaivannut enää Miguelia tai Rosalitaa, halusin vain olla täällä. Olla se rikas, kaunis tyttö, jolla on poikaystävä ja joukku kavereita. Sitä halusin.

♣   ♣   ♣   ♣

Siinä oli ensimmäinen osa, toivoisin kovasti kommenttia <3 :) Kiitos!

-Lynette